Asenne politiikkaa.

Se tunne, kun huomaa ettei pidä itsestään. Tai siitä miten regoi asioihin. Ottaa vastaan, käsittelee niitä.
Kun ei pidä omasta asenteestaan -ainakaan tiettyihin asioihin kohdistuen.

Ehkä juuri se on syy miksi tuntee epäonnistuneensa joka ikisessä asiassa. Kun mikään vaan ei luonnistu.
Puolueen vaihto "asennetiikassa" olisi siis ehkä paikallaan. Ja onkin.

"Älä ole aina nokka pystyssä kaikkea vastaan ja loukkaannu suutu turhista asioista!" sanoo uusi asenne.
"Opi ottamaan asiat vastaan uudella, paremmalla näkökulmalla"
"Mieti mitä sanot" - ah klisee.

Ajatuskin jätetyksi tulemisesta oman tyhmyyden ja sen ajattelemattomuuden takia sattuu.
Se tunne, kun tekisi mieli huutaa "Älä jätä! En tahdo elää ilman sinua! Minä rakastan..." Mutta kun ei sellaista voi tehdä kuin tosi-tv:ssä tai jossain romantiikan ajan oopperaesityksessä.

Ratkaisu: asenteen muutos.

Sinä. Minä. Me.

On vaikea puhua tunteista. Hyi mikä klisee.
Jos sitten saa aloitettua, sitä nopeasti huomaa että kaikki mitä suustaan päästää kuulostaa typerältä ja lapselliselta. Turhalta.
Omat ajatukset rupeavat inhottaa. Viha itseään kohtaan kasvaa.

Kuullemma pitäisi ensin rakastaa itseään ennenkuin pystyy rakastamaan toista.
Luultavasti kaikki on juuri sen takia vaikeaa. Mutta miten tilanteen voi korjata? Jättää rakkaansa ja opetella rakastamaan itseään?

Joskus sitä tosiaan miettii, että olisiko toiselle parasta olla ilman minua. Jos lähtisin, olisiko hänellä parempi olla. Silti sitä on niin perkeleen itsekäs, ettei pysty koskaan tekemään mitään sellaista.

Miksi sitä käyttäytyy huonosti, syyttelee toista suotta, kiukuttelee turhista asioita, on vaan täys paska? Se sattuu itseen ja häneen. Mikä siinä sitten on niin vaikea tajuta, että muuta käytöstäsi, hankkiudu eroon asennevammastasi!

Miltä musta tuntuu? Siltä, että joku raiskais mun aivoja joka toinen sekunti.