Kuin palaisi ajassa taaksepäin.

Selvästikään sitä ei kirjota mitään jos menee hyvin. Inspiraatio ja halu purkautua tulee näköjään vain kun on paha olo.
Aika vittumaista.

En ole halunnut enkä uskaltanut katsoa kuinka kauan aikaa on kulunut. Mun päässä ihan vitun kauan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ei sillä sinäänsä mitään väliä edes ole.

Inhottaa kun palaa ongelmansa kanssa takaisin lähtöpisteeseen. Alussa mulla ainakin vie ensin tunteet ja vasta kun "kaikki on myöhäistä" järki.
Se tunneskaala mitä käyn läpi päivittäin on jotain käsittämätöntä. Mietin, että mun on vaan kestettävä se ja that's it. 
Täytyy kyllä myöntää, että mua hämmentää se kuinka kova ikävä mulla on tätä ihmistä. Tai siis, kun mulla on hyvä syy olla vihanen hänelle. Ja se toivonkipinä joka jossain syvällä mun rintakehässä palaa, joku vois vaikka ampua sen.

Puudutuspiikki, kiitos.

Katsoo eteensä muttei nää mitään. Syö muttei maista. On vaan turta.
Kun pitkän tyhjyyden jälkeen kuulee sydämen murtavan uutisen, alkaa väkisinkin ajatella mennyttä. Läheisen kuolema herättää horroksesta jumalattoman kovalla voimalla. Suru ja kyyneleet ottavat turtuneen olemuksen paikan.

Alan miettiä erästä toista menetettyä. Hänen huumaavaa tuoksuaan. Lämmintä kosketusta. Kauniita sanoja. Kasvojen piirteitä, silmien loistetta. Kaipaan hänen avointa syliä ja niitä kummallisia mielitekoja hakea coca-colaa keskellä yötä. Intohimoa elokuviin ja musiikkiin. Runoja, joita hän kirjoittaa. Aitoa riemua käydä ruokakaupassa ja laittaa illallista. Ja sitä tiskivuorta. Rakastelua junassa. Uskomatonta huumorintajua tuoda järjettömän iso liikennemerkki aamuyöllä kotiin. Hänen rakkauttaan luontoa kohtaan, seikkailumieltä.

Ikävä alkaa repiä liian moneen suuntaan.
Kuolema on väistämätön.
Ja vaikka kuinka haluaisi korjata asiat, kunnioitus toista kohtaan estää sen.

Improvisaatiota.

Välillä tuntuu kuin elämä olisi improvisaatiota teatterissa. Se ei etene jos aina vastaa kielteisesti kaikkeen. Toisaalta on mahdotonta vastata aina myönteisestikään.

Jotta elämä tai tilanne lavalla etenisi, on pakko luopua omista mestarillisista ideoistaan kun toinen tarjoaa jotain aivan muuta. Täytyy siis olla mukautumiskykyinen, vastaanottavainen, avoin ja hyväksyvä. Jos taas pitäytyy ehdottomasti ja omapäisesti omassa päätöksessään, mielenkiinto loppuu ja syntyy fiasko tai riita.

Kuuntelu.
Kuuntelu helpottaa asioita paljon. Jos esityksessä ei kuuntele vastanäyttelijöitään, kuinka ihmeessä voi pysyä tapahtumien perässä ja ylipäätään ymmärtää mistään mitään. Samoin elämässä. Täytyy kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Kuunnella toisen kehonkieltä. Olla läsnä.

Seko Pää.

Kun niin vitun monta sataa asiaa pyörii samaan aikaan päässä.
Sotku.
Tuulimylly.
Tyhjyys täynnä turhakkeita.

Joskus joku ihminen on tuntenut jotain samanlaista ja kirjoittanut siitä laulun. Jollain tapaa se ehkä helpottaa.

Tuomittuna kulkemaan.

Jotta kaikki ei aina olis niin vakavaa..

..Naura kuutamoon!

Totta vai tarua.

Kun suhde loppuu, väsyneet ajatukset ottavat vallan. Sitä rupeaa jossain vaiheessa miettimään että oliko se edes totta.
Oliko mikään siinä totta.
Ensinnäkin oliko totta siinä mielessä, ettei kuvitellut kaikkea. Ettei se vaan ollut unta.

Toiseksi oliko mitään suhdetta. Oliko välittäminen totta. Oliko edes mitään rakkautta. Oliko se vain ajanviettoa toiselle.
Hyväksikäyttöä.
Seksiä.
Hauskanpitoa.
Olivatko sanat tyhjiä ja lupaukset mitättömiä.

Vettä on muuten hyvä juoda.