Tyhjä ikävä.

Eron jälkeen sattuu vielä pitkään. Ei pysty katsella hänestä otettuja kuvia. Kuulla kenenkään lausuvan hänen nimeään. Ajatuskin hänestä viiltää sydämenpohjaa.
Eron haavat alkavat kuitenkin parantua ajan kanssa. Mutta jotkut haavat ovat niin syviä, etteivät ehkä koskaan umpeudu kokonaan.
Parantumisvaiheessa tarvitsemme tukea ystäviltä, läheisiltä. He kuuntelevat, pyyhkivät kyyneleet. Tuntevat osan tuskasta.

Elämä alkaa hymyillä ja maku palata. Helpotus. Keveys.
Mutta nähdessäni kuvan hänestä ja tukea antaneesta ystävästä sylikkäin, nauraen, iloiten -tunnen painetta rinnassa? Sen saman viillon, tylpällä veitsellä viillettynä. Silmät kosteana, ilman kyyneleitä.

Viha.
Suru.
Ikävä.
Pettymys.
Mitättömyys.

Kuvankaunis.

Olen selaillut koneeltani muutamia vuosien takaisia kuvia itsestäni. Kuten kaikki, olen myös minä muuttunut ulkoisesti. Sana "kauniimpi" ponnahtaa välittömästi mieleeni, kun katselen noita kuvia.
Vaikka kuvissa minulla on mauttomasti meikatut kulmakarvat ja poseeraan kuin mikäkin teini, olen kaunis. Lähimenneisyydessä otetut valokuvat tuntuvat tyhjiltä ja mitään sanomattomilta näihin verrattununa. En saan niistä otetta, mitään tunnetta. Ne eivät herätä minussa mitään. Blanco.

Tänään ymmärsin, tuijottaessani neljä vuotta nuorempaa minää silmiin, että tuolloin olin onnellisempi. Silmissäni näkyy palo elämästä, josta nautin. Huolettomista päivistä, iloisista hetkistä.

Ajattelen.

Ja juuri nyt tunnen itseni yksinäiseksi, hylätyksi. Ikävöin itseäni.