Menneisyyden haamut.

Menneisyys on kuin verotus tai kuolema, sitä ei voi välttää vaan se on osana jokaisen elämää. Puhutaankin sitten ajasta kaksi tuntia tai vuosituhansia sitten. Kun puhutaan menneisyydestä, ensimmäisenä mieleen tulevat aina ne asiat joita katuu, häpeää tai pelkää.
Miksi mieleen eivät painu yhtä tarkasti ne upeat päivät lapsena leikkipuistossa äidin kanssa tai hyvä shoppailupäivä ystävien kera?
Wikipedian mukaan menneisyys on "lineaarisessa aikakäsityksessä se osa aikalinjasta, joka on jo tapahtunut", mielestäni kyseinen määritelmä pitäisi korjata sanoin: "menneisyys on käsite jota ihmiset käyttävät puhuessaan ajasta, jota haluaisivat muuttaa paremmaksi".
Helppoahan sitä on toiselle sanoa että unohda ja jatka elämääsi. Mutta miksi se sitten on niin helvetin vaikeaa? Miksi ihminen roikkuu menneessä eikä pysty keskittymään nykyiseen ja siihen mikä on tärkeää?
Toiset ehkä pystyvätkin kätkemään menneisyyden haamut ja unohtaa ne ajallaan. Toiset taas eivät.
Muutama vuosi sitten uutisoitiinkin jostain laasertekniikasta, jolla pystyy "resetoimaan" osan muistoista, kuten ikävät avioerot tai rakkaan kuoleman. Mutta olisiko sekään sitten paras vaihtoehto? Enpä usko.
Menneisyyden kanssa täytyy vain oppia elämään.
Ja paskat hyvähän se tässä on sanoa!

Anteeksi, että olen liian kiltti.

Liian kilttinä ihmisenä ei koskaan pysty miellyttämään kaikkia osapuolia. Jos lupaat yhdelle tehdä tämän asian ja toiselle jonkun muun, niin se kolmas osapuoli pettyy -olet se joko sinä itse tai joku muu. Todennäköisemmin sinä.
Olin päättänyt pitää vapaan viikonlopun töistä ja tehdä kaikki rästiin jääneet asiat kuten ripustaa uuden naulakon seinään, viedä vanhoja kirjoja myyntiin ja käydä ostamassa uusi tulostin, mutta kappas vaan minua tarvitaankin avuksi sukulaisteni kioskille - tottakai suostuin. Kaiken lisäksi kohtalo puuttui todella ikävästi peliin; minulle nousi kuume, korvat, pää ja kaikki nivelet huutavat hoosiannaa säryn takia. En kuitenkaan voinut enää peruuttaa lupaamaani tuurauskeikkaa kioskille, joten joudun vetämään huomenna kunnon burana-annokset naamaan. Saa nähdä kuinka käy.
Ja kuka siis loukkaantui? No minä itse hieman tottakai koska en voi sairastaan rauhassa taikka pitää ansaittua lomaa, mutta myös äitini, jonka mielestä tein väärin kun en perunut työvuoroa. Yhden iloksi, kahden suruksi. Kysymys kuuluukin: kuulunko liian kilttien ihmisten kategoriaan?
Ja mitäpä elämä olisi ilman naamaan päin vittuilua ja syyttelyä? No eipä kai mitään, sainhan äidiltäni vielä haukut siitä kuinka kukaan ei jaksa kuunnella viikonloppuna töistä kotiin tullessani valitustani kaiken maailman lihassäryistä.
Anteeksi että menin lupaamaan tehdä viikonloppuna kaksi tuurausvuoroa, anteeksi että tulin nyt perjantaina kipeäksi, anteeksi etten perunut työvuoroja, anteeksi etten voi hoitaa rästi hommia viikonloppuna, anteeksi ennustetuista säryistä joita minulla on työpäivän päätteeksi. Anteeksi että olen vittu olemassa. Ehkä hieman ylidramaattista, mutta jokaisella meistä on niin paskoja päiviä, jolloin tuntuu siltä että piäisi pyytää anteeksi koko olemassa oloaan. Niin ja anteeksi kun kirjoitin tämän tekstin (tietämättömille se oli piilovittuilua).