Kuin palaisi ajassa taaksepäin.

Selvästikään sitä ei kirjota mitään jos menee hyvin. Inspiraatio ja halu purkautua tulee näköjään vain kun on paha olo.
Aika vittumaista.

En ole halunnut enkä uskaltanut katsoa kuinka kauan aikaa on kulunut. Mun päässä ihan vitun kauan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ei sillä sinäänsä mitään väliä edes ole.

Inhottaa kun palaa ongelmansa kanssa takaisin lähtöpisteeseen. Alussa mulla ainakin vie ensin tunteet ja vasta kun "kaikki on myöhäistä" järki.
Se tunneskaala mitä käyn läpi päivittäin on jotain käsittämätöntä. Mietin, että mun on vaan kestettävä se ja that's it. 
Täytyy kyllä myöntää, että mua hämmentää se kuinka kova ikävä mulla on tätä ihmistä. Tai siis, kun mulla on hyvä syy olla vihanen hänelle. Ja se toivonkipinä joka jossain syvällä mun rintakehässä palaa, joku vois vaikka ampua sen.

Puudutuspiikki, kiitos.

Katsoo eteensä muttei nää mitään. Syö muttei maista. On vaan turta.
Kun pitkän tyhjyyden jälkeen kuulee sydämen murtavan uutisen, alkaa väkisinkin ajatella mennyttä. Läheisen kuolema herättää horroksesta jumalattoman kovalla voimalla. Suru ja kyyneleet ottavat turtuneen olemuksen paikan.

Alan miettiä erästä toista menetettyä. Hänen huumaavaa tuoksuaan. Lämmintä kosketusta. Kauniita sanoja. Kasvojen piirteitä, silmien loistetta. Kaipaan hänen avointa syliä ja niitä kummallisia mielitekoja hakea coca-colaa keskellä yötä. Intohimoa elokuviin ja musiikkiin. Runoja, joita hän kirjoittaa. Aitoa riemua käydä ruokakaupassa ja laittaa illallista. Ja sitä tiskivuorta. Rakastelua junassa. Uskomatonta huumorintajua tuoda järjettömän iso liikennemerkki aamuyöllä kotiin. Hänen rakkauttaan luontoa kohtaan, seikkailumieltä.

Ikävä alkaa repiä liian moneen suuntaan.
Kuolema on väistämätön.
Ja vaikka kuinka haluaisi korjata asiat, kunnioitus toista kohtaan estää sen.

Improvisaatiota.

Välillä tuntuu kuin elämä olisi improvisaatiota teatterissa. Se ei etene jos aina vastaa kielteisesti kaikkeen. Toisaalta on mahdotonta vastata aina myönteisestikään.

Jotta elämä tai tilanne lavalla etenisi, on pakko luopua omista mestarillisista ideoistaan kun toinen tarjoaa jotain aivan muuta. Täytyy siis olla mukautumiskykyinen, vastaanottavainen, avoin ja hyväksyvä. Jos taas pitäytyy ehdottomasti ja omapäisesti omassa päätöksessään, mielenkiinto loppuu ja syntyy fiasko tai riita.

Kuuntelu.
Kuuntelu helpottaa asioita paljon. Jos esityksessä ei kuuntele vastanäyttelijöitään, kuinka ihmeessä voi pysyä tapahtumien perässä ja ylipäätään ymmärtää mistään mitään. Samoin elämässä. Täytyy kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Kuunnella toisen kehonkieltä. Olla läsnä.

Seko Pää.

Kun niin vitun monta sataa asiaa pyörii samaan aikaan päässä.
Sotku.
Tuulimylly.
Tyhjyys täynnä turhakkeita.

Joskus joku ihminen on tuntenut jotain samanlaista ja kirjoittanut siitä laulun. Jollain tapaa se ehkä helpottaa.

Tuomittuna kulkemaan.

Jotta kaikki ei aina olis niin vakavaa..

..Naura kuutamoon!

Totta vai tarua.

Kun suhde loppuu, väsyneet ajatukset ottavat vallan. Sitä rupeaa jossain vaiheessa miettimään että oliko se edes totta.
Oliko mikään siinä totta.
Ensinnäkin oliko totta siinä mielessä, ettei kuvitellut kaikkea. Ettei se vaan ollut unta.

Toiseksi oliko mitään suhdetta. Oliko välittäminen totta. Oliko edes mitään rakkautta. Oliko se vain ajanviettoa toiselle.
Hyväksikäyttöä.
Seksiä.
Hauskanpitoa.
Olivatko sanat tyhjiä ja lupaukset mitättömiä.

Vettä on muuten hyvä juoda.

ZzZ.

Uni.

Mitä se oikeastaan on? Toinen maailma?
Ehkä niissä kerrataan päivän tapahtumat eri perspektiivistä. Ehkä näkee unta tilanteesta jossa haluaisi olla, toiveunta. Ehkä unet kertovat jotain.

Se tunne kun herää ja miettii että tapahtuiko se oikeasti. Pettymys. Vitutus. Ehkä huojennus. Unet ovat petollisia.
Toisaalta välillä sitä haluaisi jäädä uneen vellomaan. Unimaailmassa kaikki on hyvin. Pah, ei se auta nähdä unia pilvilinnoista. Ne ovat vain unia.

Vai ovatko?

Energiaa.

Kun juttelee intuitiivisen parantajan eli energiahoitajan kanssa, voi löytää itsestään asioita yllättävän nopeasti. Jo tunnin sisällä voi saada mitä mielenkiintoisimpia ahaa-elämyksiä. Tosin aina uudet löydöt eivät välttämättä miellytä, niitä on silti tärkeä purkaa.

Jos ei pääse yli ongelmistaan joutuu oravanpyörään. Sinulle tuodaan niin kauan sama haaste eteesi, kunnes opit "läksyn". Ikäänkuin vedät puoleesi pelkosi kohdetta. Monet ihmiset jankkaavat samaa haastetta koko elämänsä ajan tajuamatta, että ongelma piilee itsessä. Ainaiset valitukset "Miksi mulle aina käy näin? Miksi en saa parempaa?" eivät johda mihinkään, ellei osaa kehittää itseään.

Ihmiselle ei kuintekaan tuoda eteen koskaan mitään sellaista mihin hän ei olisi valmis. Ei ylitsepääsemättömiä haasteita. Jos kuitenkin ongelma tuntuu hankalalta selvittää omin neuvoin, energiahoidot voivat olla ratkaisu. Hoidoissa voidaan keskittyä myös fyysisten kipujen hoitamiseen.

Energiahoidot vaikuttavat yksilöllisesti. Niissä voi tuntea esimerkiksi vahvistuneensa, ymmärtäneensä, rentoutuneensa ehkä puhdistuneensa. Energiahoidot ovat mahtavia.

Turpa kiinni.

Se tunne kun tiedostaa mokanneensa kaiken.

Vaikka yrittää kertoa jotain positiivista jollekkin tärkeälle ihmiselle, niin kuitenkin onnistuu saamaan sen suustaan väärällä tavalla. Vittuuntuneella, negatiivisille tavalla.
Sitä ajattelee, että välillä on saatanan vaikeaa olla minä. Samassa ajatusketjussa vierailee kaiken maailman sillalta hyppäämis jutut. Kunnes sitten tajuaa, että hei haloo.

Näin paskoina hetkinä pitäis yrittää muistaa erittäin hyvä elämänohje "kaikki mitä tapahtuu on tarkoituskin tapahtua".
Niinpä. Miks vitussa on tarkotus käyttäytyä huonosti ja laukoa suustaan kaikkea sopimatonta? Miks on tarkotus loukata muita? Miks on takotus ettei osaa pitää turpaansa kiinni?

Se kun oikeesti voi fyysisesti tuntea kuinka viha itseeän kohtaan kasvaa. Kun pään sisällä häpeä ja itseinho ottaa vallan. Ah, ihanaa.

Hengitä.

On outoa inspiroitua surusta tai ikävästä. Tuskasta tai ahdistuksesta.
Jollain tapaa ehkä ironista.
Sitä rupeaa raapustelemaan tekstejä ja  luonnostelemaan piiroksia lievittääkseen pahaa oloaan. Siitä syntyy ehkä jokin kaunis kuva tai hyvä runo. Eskapismia.

Se hetki jolloin tajuaa jotain merkittävää ja ahdinko jossain syvällä pienenee.. Hyväksyntä. Hyväksyminen sattuu aluksi niin saatanasti, "riski" on kuitenkin lopputuloksen kannalta kannattava. Vaikka hyväksyykin asioita, surun aiheuttama tie on kuitenkin kuljettava loppuun, muuten jokin voi jäädä vaivaamaan ja se tulee elämässä eteen ennemmin tai myöhemmin.
On parempi kävellä suoraan muuria päin kuin juosta aina karkuun.

Nyt on hyvä aika jatkaa elämää ja olla murehtimatta turhista asioista. Keskittyä hetkeen. Rakastaa. Olla rakastettu. Ja hengittää.

Tienhaara.

"Miks mulle aina käy näin?"

Kun jotain pahaa tapahtuu ilman ymmärrettävää syytä, tuntee vajoavansa aivan pohjalle. Siellä pohjalla sitten kaiken maailman ajatukset ottaa vallan ja tunteet lietsoo niitä.
Itkua.
Syömättömyyttä.
Unettomuutta.
Itkua. Itkua. Itkua.
Paniikkikohtauksia.

On voimaton paha olo jatkuvasti. Sitä etsii auttajia, mutta eihän kukaan ole mitään verrattuna menetettyyn. Häneen, jonka vierellä oli turvallista. Häneen, joka piti kiinni kun sattui. Häneen, jota rakastat.

Sitä haluaa selvittää asiat ja saada hänet luottamaan yhteiseen matkaan. Haluaa käpertyä hänen syliin ja vain nukahtaa.

Jos olisi yksi toive joka toiteutuisi, me kaikki tiedämme mikä se olisi.

Asenne politiikkaa.

Se tunne, kun huomaa ettei pidä itsestään. Tai siitä miten regoi asioihin. Ottaa vastaan, käsittelee niitä.
Kun ei pidä omasta asenteestaan -ainakaan tiettyihin asioihin kohdistuen.

Ehkä juuri se on syy miksi tuntee epäonnistuneensa joka ikisessä asiassa. Kun mikään vaan ei luonnistu.
Puolueen vaihto "asennetiikassa" olisi siis ehkä paikallaan. Ja onkin.

"Älä ole aina nokka pystyssä kaikkea vastaan ja loukkaannu suutu turhista asioista!" sanoo uusi asenne.
"Opi ottamaan asiat vastaan uudella, paremmalla näkökulmalla"
"Mieti mitä sanot" - ah klisee.

Ajatuskin jätetyksi tulemisesta oman tyhmyyden ja sen ajattelemattomuuden takia sattuu.
Se tunne, kun tekisi mieli huutaa "Älä jätä! En tahdo elää ilman sinua! Minä rakastan..." Mutta kun ei sellaista voi tehdä kuin tosi-tv:ssä tai jossain romantiikan ajan oopperaesityksessä.

Ratkaisu: asenteen muutos.

Sinä. Minä. Me.

On vaikea puhua tunteista. Hyi mikä klisee.
Jos sitten saa aloitettua, sitä nopeasti huomaa että kaikki mitä suustaan päästää kuulostaa typerältä ja lapselliselta. Turhalta.
Omat ajatukset rupeavat inhottaa. Viha itseään kohtaan kasvaa.

Kuullemma pitäisi ensin rakastaa itseään ennenkuin pystyy rakastamaan toista.
Luultavasti kaikki on juuri sen takia vaikeaa. Mutta miten tilanteen voi korjata? Jättää rakkaansa ja opetella rakastamaan itseään?

Joskus sitä tosiaan miettii, että olisiko toiselle parasta olla ilman minua. Jos lähtisin, olisiko hänellä parempi olla. Silti sitä on niin perkeleen itsekäs, ettei pysty koskaan tekemään mitään sellaista.

Miksi sitä käyttäytyy huonosti, syyttelee toista suotta, kiukuttelee turhista asioita, on vaan täys paska? Se sattuu itseen ja häneen. Mikä siinä sitten on niin vaikea tajuta, että muuta käytöstäsi, hankkiudu eroon asennevammastasi!

Miltä musta tuntuu? Siltä, että joku raiskais mun aivoja joka toinen sekunti.