Selvästikään sitä ei kirjota mitään jos menee hyvin. Inspiraatio ja halu purkautua tulee näköjään vain kun on paha olo.
Aika vittumaista.
En ole halunnut enkä uskaltanut katsoa kuinka kauan aikaa on kulunut.
Mun päässä ihan vitun kauan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ei sillä
sinäänsä mitään väliä edes ole.
Inhottaa kun palaa ongelmansa kanssa takaisin lähtöpisteeseen. Alussa mulla ainakin vie ensin tunteet ja vasta kun "kaikki on myöhäistä" järki.
Se tunneskaala mitä käyn läpi päivittäin on jotain käsittämätöntä. Mietin, että mun on vaan kestettävä se ja that's it.
Täytyy kyllä myöntää, että mua hämmentää se kuinka kova ikävä mulla on
tätä ihmistä. Tai siis, kun mulla on hyvä syy olla vihanen
hänelle. Ja se toivonkipinä joka jossain syvällä mun rintakehässä palaa, joku vois vaikka ampua sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti