Katsoo eteensä muttei nää mitään. Syö muttei maista. On vaan turta.
Kun pitkän tyhjyyden jälkeen kuulee sydämen murtavan uutisen, alkaa väkisinkin ajatella mennyttä. Läheisen kuolema herättää horroksesta jumalattoman kovalla voimalla. Suru ja kyyneleet ottavat turtuneen olemuksen paikan.
Alan miettiä erästä toista menetettyä. Hänen huumaavaa tuoksuaan. Lämmintä kosketusta. Kauniita sanoja. Kasvojen piirteitä, silmien loistetta. Kaipaan hänen avointa syliä ja niitä kummallisia mielitekoja hakea coca-colaa keskellä yötä. Intohimoa elokuviin ja musiikkiin. Runoja, joita hän kirjoittaa. Aitoa riemua käydä ruokakaupassa ja laittaa illallista. Ja sitä tiskivuorta. Rakastelua junassa. Uskomatonta huumorintajua tuoda järjettömän iso liikennemerkki aamuyöllä kotiin. Hänen rakkauttaan luontoa kohtaan, seikkailumieltä.
Ikävä alkaa repiä liian moneen suuntaan.
Kuolema on väistämätön.
Ja vaikka kuinka haluaisi korjata asiat, kunnioitus toista kohtaan estää sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti