Harvoin kuulee toisen ihmisen sanovan "mahtavaa kun tutustuttiin" tai "olen iloinen kun tapasin sinut". Hassua, eikö? Ikävä kyllä se on tosiasia. Mutta silloin kun joku lausuu nuo epätavalliset sanat, tunne on taivaallinen. Sitä mykistyy totaalisesti.
Varsinkin, kun ymmärtää että minä itse voin olla jollekin toiselle tärkeä.
Vaikka siis kyse olisi äidistä, mummosta tai ihan vaan hyvän päivän tuttavasta.
Monikaan suomalainen ei pidä itseään erityisen tärkeänä saatikka maailmaa mullistavana, eikä niin olekaan yhteiskunnan kannalta -sad but true. Mutta ei se tarkoita etteikö joku toinen välittäisi. Etteikö joku jäisi kaipaamaan jos lähdet pois.
Kuten moni muukin, minäkin tottunut elämään henkisesti omillani, en koe enää tarvitsevani lohduttavaa kyynärpäätä kun jokin asia harmittaa tai kaverin kannustavaa asennetta uusia haasteita kohdatessani. Silti elämä osaa yllättää, sillä kuullessani nuo kauan kaivatut "taikasanat", aika pysähtyi hetkeksi.
Ehkä aina ei tarvitsekaan olla vahva? Ehkä apu voi olla hyvästä? Ehkä kaikkea ei tarvitse tehdä yksin? Ehkä joskus voi vaan olla tekemättä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti