Se tunne kun tiedostaa mokanneensa kaiken.
Vaikka yrittää kertoa jotain positiivista jollekkin tärkeälle ihmiselle, niin kuitenkin onnistuu saamaan sen suustaan väärällä tavalla. Vittuuntuneella, negatiivisille tavalla.
Sitä ajattelee, että välillä on saatanan vaikeaa olla minä. Samassa ajatusketjussa vierailee kaiken maailman sillalta hyppäämis jutut. Kunnes sitten tajuaa, että hei haloo.
Näin paskoina hetkinä pitäis yrittää muistaa erittäin hyvä elämänohje "kaikki mitä tapahtuu on tarkoituskin tapahtua".
Niinpä. Miks vitussa on tarkotus käyttäytyä huonosti ja laukoa suustaan kaikkea sopimatonta? Miks on tarkotus loukata muita? Miks on takotus ettei osaa pitää turpaansa kiinni?
Se kun oikeesti voi fyysisesti tuntea kuinka viha itseeän kohtaan kasvaa. Kun pään sisällä häpeä ja itseinho ottaa vallan. Ah, ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti