Turpa kiinni.

Se tunne kun tiedostaa mokanneensa kaiken.

Vaikka yrittää kertoa jotain positiivista jollekkin tärkeälle ihmiselle, niin kuitenkin onnistuu saamaan sen suustaan väärällä tavalla. Vittuuntuneella, negatiivisille tavalla.
Sitä ajattelee, että välillä on saatanan vaikeaa olla minä. Samassa ajatusketjussa vierailee kaiken maailman sillalta hyppäämis jutut. Kunnes sitten tajuaa, että hei haloo.

Näin paskoina hetkinä pitäis yrittää muistaa erittäin hyvä elämänohje "kaikki mitä tapahtuu on tarkoituskin tapahtua".
Niinpä. Miks vitussa on tarkotus käyttäytyä huonosti ja laukoa suustaan kaikkea sopimatonta? Miks on tarkotus loukata muita? Miks on takotus ettei osaa pitää turpaansa kiinni?

Se kun oikeesti voi fyysisesti tuntea kuinka viha itseeän kohtaan kasvaa. Kun pään sisällä häpeä ja itseinho ottaa vallan. Ah, ihanaa.

Hengitä.

On outoa inspiroitua surusta tai ikävästä. Tuskasta tai ahdistuksesta.
Jollain tapaa ehkä ironista.
Sitä rupeaa raapustelemaan tekstejä ja  luonnostelemaan piiroksia lievittääkseen pahaa oloaan. Siitä syntyy ehkä jokin kaunis kuva tai hyvä runo. Eskapismia.

Se hetki jolloin tajuaa jotain merkittävää ja ahdinko jossain syvällä pienenee.. Hyväksyntä. Hyväksyminen sattuu aluksi niin saatanasti, "riski" on kuitenkin lopputuloksen kannalta kannattava. Vaikka hyväksyykin asioita, surun aiheuttama tie on kuitenkin kuljettava loppuun, muuten jokin voi jäädä vaivaamaan ja se tulee elämässä eteen ennemmin tai myöhemmin.
On parempi kävellä suoraan muuria päin kuin juosta aina karkuun.

Nyt on hyvä aika jatkaa elämää ja olla murehtimatta turhista asioista. Keskittyä hetkeen. Rakastaa. Olla rakastettu. Ja hengittää.

Tienhaara.

"Miks mulle aina käy näin?"

Kun jotain pahaa tapahtuu ilman ymmärrettävää syytä, tuntee vajoavansa aivan pohjalle. Siellä pohjalla sitten kaiken maailman ajatukset ottaa vallan ja tunteet lietsoo niitä.
Itkua.
Syömättömyyttä.
Unettomuutta.
Itkua. Itkua. Itkua.
Paniikkikohtauksia.

On voimaton paha olo jatkuvasti. Sitä etsii auttajia, mutta eihän kukaan ole mitään verrattuna menetettyyn. Häneen, jonka vierellä oli turvallista. Häneen, joka piti kiinni kun sattui. Häneen, jota rakastat.

Sitä haluaa selvittää asiat ja saada hänet luottamaan yhteiseen matkaan. Haluaa käpertyä hänen syliin ja vain nukahtaa.

Jos olisi yksi toive joka toiteutuisi, me kaikki tiedämme mikä se olisi.

Asenne politiikkaa.

Se tunne, kun huomaa ettei pidä itsestään. Tai siitä miten regoi asioihin. Ottaa vastaan, käsittelee niitä.
Kun ei pidä omasta asenteestaan -ainakaan tiettyihin asioihin kohdistuen.

Ehkä juuri se on syy miksi tuntee epäonnistuneensa joka ikisessä asiassa. Kun mikään vaan ei luonnistu.
Puolueen vaihto "asennetiikassa" olisi siis ehkä paikallaan. Ja onkin.

"Älä ole aina nokka pystyssä kaikkea vastaan ja loukkaannu suutu turhista asioista!" sanoo uusi asenne.
"Opi ottamaan asiat vastaan uudella, paremmalla näkökulmalla"
"Mieti mitä sanot" - ah klisee.

Ajatuskin jätetyksi tulemisesta oman tyhmyyden ja sen ajattelemattomuuden takia sattuu.
Se tunne, kun tekisi mieli huutaa "Älä jätä! En tahdo elää ilman sinua! Minä rakastan..." Mutta kun ei sellaista voi tehdä kuin tosi-tv:ssä tai jossain romantiikan ajan oopperaesityksessä.

Ratkaisu: asenteen muutos.

Sinä. Minä. Me.

On vaikea puhua tunteista. Hyi mikä klisee.
Jos sitten saa aloitettua, sitä nopeasti huomaa että kaikki mitä suustaan päästää kuulostaa typerältä ja lapselliselta. Turhalta.
Omat ajatukset rupeavat inhottaa. Viha itseään kohtaan kasvaa.

Kuullemma pitäisi ensin rakastaa itseään ennenkuin pystyy rakastamaan toista.
Luultavasti kaikki on juuri sen takia vaikeaa. Mutta miten tilanteen voi korjata? Jättää rakkaansa ja opetella rakastamaan itseään?

Joskus sitä tosiaan miettii, että olisiko toiselle parasta olla ilman minua. Jos lähtisin, olisiko hänellä parempi olla. Silti sitä on niin perkeleen itsekäs, ettei pysty koskaan tekemään mitään sellaista.

Miksi sitä käyttäytyy huonosti, syyttelee toista suotta, kiukuttelee turhista asioita, on vaan täys paska? Se sattuu itseen ja häneen. Mikä siinä sitten on niin vaikea tajuta, että muuta käytöstäsi, hankkiudu eroon asennevammastasi!

Miltä musta tuntuu? Siltä, että joku raiskais mun aivoja joka toinen sekunti.

Tyhjä ikävä.

Eron jälkeen sattuu vielä pitkään. Ei pysty katsella hänestä otettuja kuvia. Kuulla kenenkään lausuvan hänen nimeään. Ajatuskin hänestä viiltää sydämenpohjaa.
Eron haavat alkavat kuitenkin parantua ajan kanssa. Mutta jotkut haavat ovat niin syviä, etteivät ehkä koskaan umpeudu kokonaan.
Parantumisvaiheessa tarvitsemme tukea ystäviltä, läheisiltä. He kuuntelevat, pyyhkivät kyyneleet. Tuntevat osan tuskasta.

Elämä alkaa hymyillä ja maku palata. Helpotus. Keveys.
Mutta nähdessäni kuvan hänestä ja tukea antaneesta ystävästä sylikkäin, nauraen, iloiten -tunnen painetta rinnassa? Sen saman viillon, tylpällä veitsellä viillettynä. Silmät kosteana, ilman kyyneleitä.

Viha.
Suru.
Ikävä.
Pettymys.
Mitättömyys.