Tyhjä ikävä.

Eron jälkeen sattuu vielä pitkään. Ei pysty katsella hänestä otettuja kuvia. Kuulla kenenkään lausuvan hänen nimeään. Ajatuskin hänestä viiltää sydämenpohjaa.
Eron haavat alkavat kuitenkin parantua ajan kanssa. Mutta jotkut haavat ovat niin syviä, etteivät ehkä koskaan umpeudu kokonaan.
Parantumisvaiheessa tarvitsemme tukea ystäviltä, läheisiltä. He kuuntelevat, pyyhkivät kyyneleet. Tuntevat osan tuskasta.

Elämä alkaa hymyillä ja maku palata. Helpotus. Keveys.
Mutta nähdessäni kuvan hänestä ja tukea antaneesta ystävästä sylikkäin, nauraen, iloiten -tunnen painetta rinnassa? Sen saman viillon, tylpällä veitsellä viillettynä. Silmät kosteana, ilman kyyneleitä.

Viha.
Suru.
Ikävä.
Pettymys.
Mitättömyys.

Kuvankaunis.

Olen selaillut koneeltani muutamia vuosien takaisia kuvia itsestäni. Kuten kaikki, olen myös minä muuttunut ulkoisesti. Sana "kauniimpi" ponnahtaa välittömästi mieleeni, kun katselen noita kuvia.
Vaikka kuvissa minulla on mauttomasti meikatut kulmakarvat ja poseeraan kuin mikäkin teini, olen kaunis. Lähimenneisyydessä otetut valokuvat tuntuvat tyhjiltä ja mitään sanomattomilta näihin verrattununa. En saan niistä otetta, mitään tunnetta. Ne eivät herätä minussa mitään. Blanco.

Tänään ymmärsin, tuijottaessani neljä vuotta nuorempaa minää silmiin, että tuolloin olin onnellisempi. Silmissäni näkyy palo elämästä, josta nautin. Huolettomista päivistä, iloisista hetkistä.

Ajattelen.

Ja juuri nyt tunnen itseni yksinäiseksi, hylätyksi. Ikävöin itseäni.

Mitä on kielimuurin takana?

Välillä sitä tuntuu, että itsensä ja läheistensä välillä vallitsisi kielimuuri. Todella paha kielimuuri. Kun toinen yrittää selittää kuulumisiaan mandariinikiinaksi ja toinen saksaksi ja kolmas huutaa väliin latinaa -no siinä menee jo vähemmästäkin sekaisin.
Kysehän on kommunikaatio- ja ymmärrysvaikeudesta.  Kukaan ei auta kun yhdellä on paha olla tai iloitse toisen saavutuksista. Keskitytään vain omaan napaan ja ihmetellään että miksi kukaan ei huomaa.
Täytyy kyllä sanoa, että helvetin tyhmää toimintaa. Tekniikan kehittyessä huomioonottokyky laantuu selvästi vuosi vuodelta. Tai ehkä sitä vaan on vanha.
Faktahan on että pienet söpöt koiran pennut valitaan ennen elämää nähneitä kirppukasoja.

Kun ihmiselle tapahtuu jossakin elämän vaiheessa jotain todella traumaattista ja elämän halun vievää, sitä toivoo kaikkein eniten rakkaidensa tukea ja ymmärrystä. Mutta se helvetin kielimuuri. Kuinka asiassa voi edetetä kun ei osaa kertoa mitä kaipaa tai kun ei ymmärrä mitä toinen tarvitsee?
Kaikki me tiedämme vastauksen, mutta juuri se estää meitä sanomasta sitä.

Jotta kaikki olisi vielä epäselvempää, meidän jokaisen täytyisi elää päivä oman itsemme tarkkailijana. Ehkä silloin voisi jopa ymmärtää, mitä sen kielimuurin takana sanotaan.

Taikasanat.

Harvoin kuulee toisen ihmisen sanovan "mahtavaa kun tutustuttiin" tai "olen iloinen kun tapasin sinut". Hassua, eikö? Ikävä kyllä se on tosiasia. Mutta silloin kun joku lausuu nuo epätavalliset sanat, tunne on taivaallinen. Sitä mykistyy totaalisesti.
Varsinkin, kun ymmärtää että minä itse voin olla jollekin toiselle tärkeä.
Vaikka siis kyse olisi äidistä, mummosta tai ihan vaan hyvän päivän tuttavasta.
Monikaan suomalainen ei pidä itseään erityisen tärkeänä saatikka maailmaa mullistavana, eikä niin olekaan yhteiskunnan kannalta -sad but true. Mutta ei se tarkoita etteikö joku toinen välittäisi. Etteikö joku jäisi kaipaamaan jos lähdet pois.
Kuten moni muukin, minäkin tottunut elämään henkisesti omillani, en koe enää tarvitsevani lohduttavaa kyynärpäätä kun jokin asia harmittaa tai kaverin kannustavaa asennetta uusia haasteita kohdatessani. Silti elämä osaa yllättää, sillä kuullessani nuo kauan kaivatut "taikasanat", aika pysähtyi hetkeksi.

Ehkä aina ei tarvitsekaan olla vahva? Ehkä apu voi olla hyvästä? Ehkä kaikkea ei tarvitse tehdä yksin? Ehkä joskus voi vaan olla tekemättä mitään.

Hah, miehet ovat sikoja.

Kun herää huonosti nukutun yön jälkeen ja näkee tiskialtaan olevan täynnä likaisia astioita, niin päivä ei voi vaan enää mennä hyvin. Sen tuntee luissaan. Ja varsinkin kun ne tiskit eivät ole itse aiheutettuja.
No siinä kun sitten alat ensin tyhjentämään täyttä puhdasta lastia koneesta ulos ja viereesi tulee haiseva, mässyttävä mieshenkilö sitä tekisi mieli paiskoa tavaroita ja huutaa pari ärräpäätä. Järkevyyden nimissä sitä ei tietenkään toteuta hurjia mielitekojaan, vaan laimentaa sen kovan äänensä takia huomiota herättävään mukien ja lautasten asetteluun.
Saisivat perkele olla kiitollisia siitä, että välttyivät ydinpommi räjähdykseltä joka oli vähällä purkautua. No mutta ei. Olohuoneen puolelta kuuluu mässytyksen lisäksi valitusta heti aamuisesta "raivokohtauksesta", jonka minä -kuten jokainen suuremman älykkyysosamäärän suomalaista keskikaljaa vetävästä miestä omaava varmasti jo ymmärsikin- aiheutin.
Ja jos kuvittelette, että tämähän on sitä perus suomalaisen pariskunnan vittumaista arkea, niin väärin meni. Sanotaanko näin, että isä ja tytär suhteetkaan eivät aina ota toimiakseen.

Menneisyyden haamut.

Menneisyys on kuin verotus tai kuolema, sitä ei voi välttää vaan se on osana jokaisen elämää. Puhutaankin sitten ajasta kaksi tuntia tai vuosituhansia sitten. Kun puhutaan menneisyydestä, ensimmäisenä mieleen tulevat aina ne asiat joita katuu, häpeää tai pelkää.
Miksi mieleen eivät painu yhtä tarkasti ne upeat päivät lapsena leikkipuistossa äidin kanssa tai hyvä shoppailupäivä ystävien kera?
Wikipedian mukaan menneisyys on "lineaarisessa aikakäsityksessä se osa aikalinjasta, joka on jo tapahtunut", mielestäni kyseinen määritelmä pitäisi korjata sanoin: "menneisyys on käsite jota ihmiset käyttävät puhuessaan ajasta, jota haluaisivat muuttaa paremmaksi".
Helppoahan sitä on toiselle sanoa että unohda ja jatka elämääsi. Mutta miksi se sitten on niin helvetin vaikeaa? Miksi ihminen roikkuu menneessä eikä pysty keskittymään nykyiseen ja siihen mikä on tärkeää?
Toiset ehkä pystyvätkin kätkemään menneisyyden haamut ja unohtaa ne ajallaan. Toiset taas eivät.
Muutama vuosi sitten uutisoitiinkin jostain laasertekniikasta, jolla pystyy "resetoimaan" osan muistoista, kuten ikävät avioerot tai rakkaan kuoleman. Mutta olisiko sekään sitten paras vaihtoehto? Enpä usko.
Menneisyyden kanssa täytyy vain oppia elämään.
Ja paskat hyvähän se tässä on sanoa!